tiistai 29. marraskuuta 2016

Ruusunpunaiset elitistilasit amerikkalaisuuteen

Laura Saarikosken kolumni tämän päivän Hesarissa osui ja upposi.

"Vertaan kuitenkin itseäni amerikkalaisiin naapureihini, jotka asuvat vauraalla alueella Washingtonin lähiössä. He kuuluvat koulutetuimpiin ja kansainvälisimpiin amerikkalaisiin – siis eliittiin. Olen miettinyt, vaihtaisinko osia heidän kanssaan. En ole varma.

Syitä on kolme: raha, aika ja vapaus."

Etenkin räntäisessä ja pimeässä marraskuussa hiipii joka syksy mieleeni kaipaus takaisin jenkkivuosiin. Miten helppoa elämä olikaan Texasissa! Aina paistoi aurinko, tuloveroprosentti oli suomalaiselle minimaalinen, oli aikaa perheen kanssa eivätkä lumityöt painaneet niskassa. Säästöön jäi rahaa reissaamiseen ja lähi-Costcolta sai luomuruokaa ja lihaa.



Saarikosken kolumni herätteli kultakuvista takaisin todellisuuteen.

Ihmiset kysyvät usein, mitä kaipaan eniten Yhdysvalloista. Aurinko on aina ensimmäinen vastaukseni ja sitä ei käy kiistäminen. Elämä joka päiväisessä auringonpaisteessa vaikuttaa mielialaan ja mahdollistaa ulkoilun. Lumitöitä suorastaan vihaan, vaikka kuinka koetan ottaa askareen liikunnan kannalta. Teksasissa lumitöitä ei ollut ja puutarhankin hoiti joku muu (minä maksoin).

Tuloveroprosentti kirpaisee jokaisessa palkkakuitissani Suomessa. Pyörittelemme mieheni kanssa silmiämme ja pidämme toisillemme palopuheita progressiivisen verotuksen haittapuolista keskituloisesa lapsiperheessä. Kuitenkaan Suomessa emme ole kirjoittaneet yhtäkään sadan euron shekkiä koulun hyväksi, jotta koulu saisi hankittua opetusvälineitä. Emme osta syksyisin lapsillemme kymmenien eurojen koulutarvikepaketteja taataksemme värikynien ja vihkojen riittävyyden. Lapsemme saavat joka päivä lämpimän ja pääosin terveellisen ruuan.



Jenkeissä väsäsin joka ikinen päivä itse lapsillemme lounaan mukaan kouluun. Toki koulultakin olisi muutamalla taalalla saanut ostaa koululounaan, mutta lounaat olivat pääasiassa pakastepitsoja, hodareita ja corn dogeja. Suomalaislapset vetivät lounaaksi jogurttia, kasviksia ja (tässä yhteydessä vähän suomalaisena elitistinä hävettää myöntää) New Yorkista tilattua luomuruisleipää.

Perheemme nuorimmainen muistelee kaiholla pikaruokapaikkoja, erityisesti Kentucky Fried Chicken -ketjua. Kävimme KFC:lla kerran – siihen se sai minun puolestani jäädäkin, sen verran roskaa ruoka mielestäni oli. Herkutteluun oli parempiakin vaihtoehtoja. Kuitenkin monelle paikalliselle duunarille esimerkiksi hampurilaisketjun taalan hampurilaiset olivat täyttävämpi ja ennen kaikkea halvempi vaihtoehto, kuin terveellinen ruoka lähimarketista. Me koimme luksuksen valita, milloin roskaruokaa nautimme.



Kun lapset potivat korvatulehduskierteitään tai kun kiipeileväinen kaksivuotias tippui rimpuilutelineestä niskoilleen, menimme suoraan yksityiselle terveysasemalle. Työnantajan vakuutus maksoi viulut. Suomessa tuskailen välillä terveyskeskuspalveluiden hitautta, mutta siinä, missä Yhdysvalloissa erikoislääkärinkäynti maksoi satoja taaloja, maksan Suomessa samasta lystistä kymmeniä euroja. Tämän syksyn teema perheessämme on ollut oikomishoidot: hämmästyin, kun tätä kirjoittaessani tajusin, ettei yhtäkään laskua ole alaikäisten oikomishoidoista tullut. Tuloveroprosentti ei enää ahdista ihan niin paljoa.

Jenkkiystäväni aloittivat lapsen opiskelurahojen säästämisen sinä päivänä, kun lapsi syntyi tai jo aiemmin. Me tiesimme koko ajan, että palaamme jossakin vaiheessa Suomeen. Saimme rusinat pullasta: korkeakoulututkintoon säästäminen ei ollut tarpeellista. Erään ystäväni teini-ikäinen lapsi totesikin Yhdysvalloissa, että paineet ovat nuorellekin valtavat: kun vanhempasi ovat säästäneen vuosikausia opintojasi varten, on pakko onnistua kerralla. Opintojen alaa ei kahden vuoden opintojen jälkeen vaihdeta tuosta vain – raha ei yksinkertaisesti riitä.



"SITTEN AIKA. Yritän luikkia kesälomalle salaa, koska se on naapureistani sapattivapaan pituinen. Tutuillani on yksi viikko lomaa. Loput yhdeksän viikkoa ­koulun kesälomasta lapset ovat kesä­leirillä"

Palasin äitiyslomani jälkeen työelämään Yhdysvalloissa. Tein ensin kolmepäiväistä työviikkoa ja sovimme mieheni kanssa työvuorot limittäin niin, ettei nuorimmaisen tarvinnut olla hoitopaikassaan kuin kuusi tuntia päivässä. Koska minulle ei kertynyt paikallisen sopimukseni vuoksi lomia, sain joka kesä pitää palkatonta vapaata vähintään kuukauden. Kaikki tämä vaati työnantajaltani järjestelyjä ja joustavuutta. Se oli mahdollista, sillä tein työni hyvin, omasin koulutuksen, jota monella "kilpasiskollani" alalla ei ollut, ja yritys oli tottunut suomalaiseen työskentelykulttuuriin ja lomakäytänteisiin.

Monessa suhteessa kultaiset muistomme jenkeistä ovat ruusunpunaisten lasien värittämät. Vertailukohtana toimivat usein muut suomalaisperheet tai hyvätuloiset amerikkalaisperheet. Emme ole eläneet lähelläkään keskivertoamerikkalaisen arkea. Saarikoskella on hyvä sanoma, joka korostuu, kun selaan kolumnin kärkästäkin kommenttiosiota. Eihän nyt kukaan vai uskalla mennä julkisesti sanomaan, että Suomessa on asiat aika hyvin? Etenkään marraskuun loskassa?




sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Fiilistelyn sunnuntai: joulukylä

Ihana lumi peitti pihamme mudan ja sotkun. Sinisen talon piha näyttää taas rauhalliselta ja kauniilta. En ole puutarhaihminen – pihaamme koristaa vain muutama marjapensas ja nurmi, jolla pelata futista. Rikkaruohot saa rehottaa nurmen seassa. Joku päivä vielä pyydän alan asiantuntijan paikalle ja laitan puutarhan, joka on runsas, kukkiva ja kaunis. Epäilen kuitenkin, ettei sitä tule tapahtumaan kovin pian... Syksyisin piha on siis aika valju. Jouluvaloilla ja kauniilla lumipeitteellä maassa tekee jo ihmeitä!
























Ensimmäisenä adventtina meillä juhlitaan aina vanhimmaisen synttäreitä. Juhlintaa kesti tänä(kin) vuonna useampi päivä. Synttäriperinteisiin kuuluu myös jenkkijoulun alkaminen: kiitospäivä on ohi ja on aika siirtyä joulunodotukseen. Joulukylä aseteltiin tänäkin vuonna ensimmäisen adventin kunniaksi esille paraatipaikalleen.



Usan vuosien aikana sain jouluisin aina lisäosia jouluiseen kaupunkiimme. Joululahjojen aatelia! Kylästä löytyy jäätelökauppa, kirkko, Walmart, saluuna, palolaitos ja monenlaista muuta. Pojille joulukylä oli lapsuuden jenkkijoulujen kohokohta – edelleen nuorimmainen kuluttaa pitkiä aikoja asetellen joulukylän tapahtumia uuteen uskoon. 



























Joulukylän rakkain tarina liittyy tietenkin joulupukkiin. "Äiti, muistakko, että aina otettiin Santan kanssa kuvat jouluna siellä Vista Ridge mallilla? Se Santa oli se ihan oikea Santa! Muistan, kun toivoin sitä rakettipukua ja sit sain sen!" mietti nuorimmainen näitä miniatyyrejä asetellessaan.










keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Terkut Kampista: Pressan Ivana Helsinki pop-up ja ihana Malin

Täällä taas – pääkaupunkimme sydämessä! Kampin K-marketista on tullut lähikauppani ja Pressasta matkakotini.



Sain viimeviikkoiseen blogiini vastineena viestin Original Sokos Hotel Presidentin ihanalta palvelupäällikkö Malinilta. Tapasin Malinin myös kirjautuessani tiistai-iltana matkakotiini – olipa mukava nähdä kasvotusten (ja jutustella sinisistä kumihanskoista!)

Tällä kertaa asustelen Ivana Helsingin Sisu-huoneessa. Teemaltaan huone on juhannus-huonetta vahvemmin väritetty: ihana keltainen tuoli vei sydämeni heti! Vahva mustavalkoinen tapetti on myös suokkarini. Huoneen jämäkkä kokolattiamatto mahdollistaa aamujoogani  – siitä kiittää kroppani ja sieluni.



Mielestäni paras parannus uusissa huoneissa on kuitenkin sähköpistokkeiden määrä. Pistokkeita on reilusti joka puolella huonetta ja se tulee somekonsultilla tarpeeseen! Taas on latauksessa kamera, kännykkä, power bank ja läppäri.

Yksi työreissujen hyvistä puolista on hiljaiset illat. Silloin reissuäiti hengähtää, napsauttaa Greyn Anatomian päälle ja uppoutuu vaahtokylpyyn. Puolen tunnin ajaksi unohtuu analytiikka, raportit, kampanjat ja projektit. Hetkeksi voi Kampin sykkeessäkin saavuttaa metsämäisen zen-olotilan, kun hautautuu kupliin ja kuuntelee vain Meredith Greyta.



Tänään Pressan aulassa oli Ivana Helsingin pop-up-shop. Mukavaa yhteistyötä ja kivoja löytöjä! Hotellit saisivat enemmänkin tehdä tällaista yhteistyötä: ilta-aikaan moni hotellivieras kirjautuu sisään ja on nimenomaan toivonut Ivana Helsingin suunnittelemaa huonetta. Tällöin kynnys ostoon myös pop-up-shopista on matala. Koin itse, että asiakkaana juuri minua oli palveltu yli toimialarajojen tänään pop-upin kautta!


Ainiin! Ne siniset kumihanskat olivat kadonneet aamupalalta! Viikossa oli tapahtunut todella ketterä käänne Ivana Helsinki -tyyliin myös aamupalalla. Hienoa reagointia asiakaspalautteeseen, Pressa, my love!




torstai 17. marraskuuta 2016

Hotelli Presidentti, liikematkaaja ja yksi kehitysehdotus (ei kumihanskoille!)


Helsingin Sokos Hotel Presidentti on aina ollut oma suosikkini Helsingissä. Vanha rakennus henkii arvokkuutta Arkadianmäen varjossa, hotellin nimi ja historia huokuu valtionjohdon historiaa pitkältä ajalta. Vastavalmistuneena, ensimmäisellä työmatkallani Oulusta Helsinkiin, yövyin aikoinaan Presidentissä. Silloin matkaan liittyi innostus: olin ensimmäistä kertaa työmatkalla – sairaan siistiä!

Nykyään matkustus on joskus enemmän miinusta kuin plussaa: nukun huonommin reissussa ja kaipaan perhettäni. Kuitenkin matkustus on iso osa työtäni ja nautin siitä, että reissussa kohtaan uusia asiakkaita ja ihmisiä jatkuvasti. Reissaaminen eri paikkakunnilla avartaa ja ruokkii seikkailunhaluanikin. Oulun ja Helsingin väli lentokoneella alkaa olla kuin bussi kotoani keskustaan: julkisen liikenteen väline päästä työhön.

Presidentti on hotellina kokenut aikamoisen muodonmuutoksen! Pääsin tällä viikon reissullani testaamaan viidennen kerroksen Ivana Helsingin suunnittelemat juhannushuoneet.  Aiempiin Pressan huoneisiin verrattuna Ivana Helsingin sisustamat huoneet ovat kepeitä, valoisia ja moderneja. Tilaratkaisut toimivat: matkalaukulle on selkeä paikka, lasku- ja työtilaa riittää, sänky on miellyttävä ja vaalea sisustus luo tilantuntua.


Ivana Helsingin suunnittelema juhannushuone Sokos Hotel Presidentissä. 


For once – tarpeeksi pistorasioita digimarkkinoijan tarpeisiin sängyn lähellä! Laturiin saa helposti kännykän, läppärin ja power bankit.





Erityisen hyvää Presidentissä on aina respan asiakaspalvelu. Tätä viikkoa suunnitellessani jouduin jatkamaan varaustani kahteen eri kertaan soittamalla respaan. Palvelu oli aina iloista, nopeaa ja lämmintä.  Tänä aamuna kävin kyselemässä, voisinko kirjautua huomenna ulos vasta yhdeltä aamun työkeikkani jälkeen – se järjestyi nopeasti ja hymyillen. 



Remontoinnin ja uudistuksen myötä Pressa pääsi taas syvemmälle sydämeeni – asiakaspalvelu, ajanmukaiset toimivat huoneet ja puitteet = mun matkakoti!

PS. Voisiko aamupalalla pöytiä siivoavat tarjoilijat luopua kamalista sinisistä kumihanskoista? Ymmärrän, että aamupalatarjoilussa on kiire ja pöytiä siivotaan, kun niissä vielä istutaan, mutta ihan älyttömän paljon enemmän pidin tänään tarjoilijasta joka a) ei pitänyt sinisiä kumihanskoja ja b) tervehti ja kysyi saako siivota pöydästäni muiden asiakkaiden muruset ja lautaset kuin tarjoilijasta, joka sitä edellisenä päivänä ilmeettömänä ja hiljaisena kumihanskoissaan vain ilmaantui siivoamaan pöytää, jossa istuin. Kumihanskat ei kuulu Ivana Helsinki -tyyliin! 

PPS: Ei, en ole missään suhteessa Pressaan. Ne ei edes tiedä, että kirjoitan niistä. Kirjoitan myös ensi viikon reissullani, jos kumihanskat ovat kadonneet aamupalalta!

PPPS: Pressa hei, jos näette tän, niin voisiko ihan oikeasti tehdä jotain niille sinisille kumihanskoille aamupalapöydässä?

maanantai 14. marraskuuta 2016

If I can't wear my cowboy boots I ain't going

Koti kertoo asujastaan. Sininen talo kertoo tarinaa perheestä, joka asettui vuosien jälkeen takaisin Suomeen – täällä asuu FinnTexanit! Joulukoristeita ei aivan vielä voi kaivaa varastosta esiin, mutta onneksi koti sonnustautuu arkenakin mukaviin muistoihin.

Sinisen talon tupareissa 2014

Bootseja meillä löytyy lähes joka koossa. Pienimmät bootsit ostettiin pojille jo silloin, kun nuorimmainen vasta opetteli kävelemään. Stetsoneita löytyy arkeen ja juhlaan, kesään ja talveen. Teksasin vuosina tuli selväksi, että jokainen käynti Cavender's Bootshopissa johti aina vähintään yhteen lisäpariin bootseissa ja muutamaan hattuun.



Ensimmäisiä bootseja koossa 22


Teksasin kulttuuri, kantri ja Etelä-osavaltioiden konservatiivinen, mutta lämmin elämänasenne elää vahvana perheessämme siinä, missä suomalainen sisu ja joskus jurouskin. Sekoitus on omalaatuisella tavalla kodikas ja kulttuureissa on myös paljon yhteistä: perhekeskeisyys, luonnonläheisyys ja arvot. 




Toki kumpaankin kulttuuriin mahtuu loputon määrä erilaisia ihmisiä ja perheitä. Me otimme kummastakin kulttuurista ne meille sopivimmat piirteet. Koti on paikka, jossa saa olla oma itsensä. Koti saa näyttää asujiltaan: sen seinille kootaan muistot ja toiveet – oma historia.




Muutamaa tuttavaa on alla oleva Teksasin "ovikyltti" kummastuttanut. Joku on pyöritellyt silmiään, joku on naurahtanut. Meille se on humoristisempi puoli teksasilaisten kulttuuria: aseet, Deep South -patriotismi ja varautuneisuuskin ovat kulttuurille ominaisia piirteitä. Aina se ei paikallisille ole huumoria, mutta meille FinnTexaneille se suotakoon sellaisena.








lauantai 12. marraskuuta 2016

Onks sil välii – isossa kuvassa?

Perheen teini on oppinut uuden termin: iso kuva. Asioita pohditaan nykyään isossa kuvassa, mietitään isoa kuvaa, etsitään syitä ja seuraksia isossa kuvassa. Vanhemmalle tämä on viime viikkoina käynyt välillä hieman turhauttavaksi.

"Äiti, onks sil välii isossa kuvassa, että mitä mä seiskaluokan uskonnon kokeesta saan? Yhdestä niistä!"

"Äiti, isossa kuvassa sillä ei oo väliä oliko mulla siisti huone vaan sillä, oliko mulla kivaa kavereiden kanssa."

"Isossa kuvassa tää meidänkin perhe on aika pieni ja mitätön, jos maailmankaikkeutta mietitään."

"Trumpin valinta ei kyllä isossa kuvassa varmaan muuta mitään."



Eilen satoi Oulussa ensimmäinen kunnon lumi maahan. Kuulas auringonpaiste houkutteli ulkoleikkeihin ja kolaamaan. Pihatiemme on vain joitakin kymmeniä metrejä pitkä, mutta kyllä siinä pukkaamista käsipelillä riittää. Nuorempi tarttui lapioon, teiniä lumityöt ärsyttivät.

"Mä teen lumilyhdyn. Isossa kuvassa se on paljon parempaa ajankäyttöä ja ilahduttaa sua illalla. Lumi sulaa kuitenkin keväällä tolta tieltä pois."

Puuskuin ja puhisin, kun pukkasin lumia ja teini käytti tunteroisen koettaen pyöritellä lumilyhtyyn palloja hauraasta pakkaslumesta. Vasta illalla huomasin, että jokin viisauden jyvä oli nuoren sanoissa kuitenkin –  vaivalla tehty lumilyhty loisti kauniisti portaalla ja ilahduin.



Tänään raahasin kauppakasseja autosta sisään. Eteisessä pisti nenään ällö haju: teinipoikien kengät olivat levällään lattialla. Huomasin miettiväni mielessäni automaattisesti, oliko ärtymykselläni isossa kuvassa mitään merkitystä? Jos korottaisin nyt ääntäni ja kiljuisin kengistä ja hajuista, saavuttaisinko jotain hyvää isossa kuvassa?

Iso kuva tarttuu.

Teini korjasi kengät pois, minä siivosin eteisen imurilla ja luutulla. Hyvä siitä tuli, vaikkei siistillä eteisellä isossa kuvassa taida olla paljon merkitystä.


keskiviikko 9. marraskuuta 2016

But first, coffee...

Opin – tai opettelin – juomaan kahvia rippikouluikäisenä partiokurssilla. Yöllä väsyneenä kuuma kahvi ei ensikertalaiselle maistunut. Oli pakko lisätä joukkoon maitoa ja sokeria. Nykyään juon kahvini mustana ja mieluiten tummana paahtona.
























Muutama viikko sitten kävin oululaisen Suomico Coffee -yrityksen kahvipruuvissa. Maistelimme aamupäivän aikana useita eri kahvilaatuja erilaisin paahtoastein. Omaksi suosikikseni nousi afrikkalainen arabica, red bourbon kahvipapu.


Kahvi-hifistely nousi ihan uudelle tasolle. Suunnittelen uuden kahvinkeittimen hankintaa, tilaan papuja Euroopasta ja nuuhkin kahveja kuin viinejä.  Todelliset asiantuntijat ja  maistelijat "paahtoastetta, jauhatusastetta, kahvin tilavuutta, kosteutta ja pakettiin jäävän hapen määrää".  Itse keskityn ensin paahtoasteeseen ja omaan makukokemukseen.


Kahvi on yksi maailman merkittävimmistä hyödykkeistä, ja sen on laskettu tuovan toimeentulon yli 100 miljoonalle ihmiselle. Minulle se tuo hifistelyn iloa ja aamuihin rutiinia. Toki kofeiinin vaikutus näkyy viimeistään iltapäivällä, jos kahvikuppi jää aamulla juomatta. Hyvääkin kofeiinissa toki on: käyttömäärästä riippuen, kofeiini voi auttaa parantamaan mentaalista suorituskykyä, erityisesti valppautta, tarkkaavaisuutta ja keskittymiskykyä. Parasta kahvin nauttiminen on kuitenkin kiireettöminä aamuina, kun hetken voi jakaa toisen ihmisen kanssa. 


maanantai 7. marraskuuta 2016

"Aamu määrittää seuraavan yön"

Otsikon lainaus on jotain, mitä opin tämän syksyn aikana. "Ei sun yössä ole mitään vialla, vaan päivässä, joka sitten vaikuttaa yöhön. Aamu määrittää seuraavan yön", totesi unettomuuteen perehtynyt asiantuntija, kun pohdimme yhdessä stressiä ja sen vaikutuksia uneen.

Jäin pohtimaan päivääni: miten tuoda hallinnan tunnetta kaaokseen, levollisuutta keskelle pyörremyrskyä? Olen nyt muutamia viikkoja pyrkinyt etsimään rauhaa niihin hetkiin, joihin voin itse parhaiten vaikuttaa: aamuihin, etätyöpäiviini kotitoimistolla ja iltoihini.



Aamurutiinin muuttaminen on vaikeaa! Olen ihminen, joka toimii aamuisin autopilotilla: ylös, vaatteet, kahvia, meikkiä, autoon. Ehkä huomasitkin jo, että listalta puuttuu aamupala: olen maailman huonoin aamupalan syöjä! Aamupalaongelmaa en ole vielä taklannut, mutta olen itseltäni vähän salaakin ujuttanut aamuihini lyhyen joogahetken.

Huomaamani aamujoogan hyödyt kahden viikon joogarupeaman jälkeen:

  • Aamuhetki on rauhallisempi: en säntäile, en hötkyile. Hengitän aamujoogan jälkeen tietoisemmin ja olo on levollinen.
  • Kehon joustavuus on parantunut huomattavasti.
  • Keskittymiskyky aamun ensimmäisissä palavereissa ja tapaamisissa on tuntunut paremmalta.
  • Mitä enemmän joogaan, sitä enemmän tekee mieli joogata.

Tämän helpon aurinkotervehdyksen pyöräytän läpi kymmenisen kertaa aamulla, ennen kahvia ja muita aamupuuhia:



lauantai 5. marraskuuta 2016

Pyhäinpäivä yllätti kokkaajan

Tämän pyhäinpäivän aamuna heräsin ärtyneenä juhlapyhään. Vietän varsin maallista lauantaita: siivousta, illalla ystävien kanssa kokkailua. Jälkimmäistä varten olisin tarvinnut pullon valkoviiniä. Pyhäinpäivä on sulkenut Alkon ovet, joten suunnitelmani meni siltä osin uusiksi.

Pyhäinpäivä on Kirkkokäsikirjan mukaan sulauma kahdesta eri juhlasta: kaikkien pyhien päivästä 1.11. (Festum omnium sanctorum) ja kaikkien uskovien vainajien muistopäivästä 2.11. (Commemoratio omnium fidelium defunctorum.) Pyhäinpäivänä muistellaan kuolleita perheenjäseniä, sukulaisia ja rakkaita. Ystävien yhteinen kokkailuhetki illalla sopinee siis teemaan hyvin – nautimme yhteisestä ajastamme.



En osaa suhtautua kuolemaan peläten, kammoten tai huolien – kaikilla meillä se on edessämme joku päivä. Kuolemassa on surun lomassa säikeinä myös levollisuutta ja rauhaa. Aivan huoleton en silti ole, etenkään lasteni suhteen. Jokainen äiti kantaa rinnassaan toivetta siitä, että lasten elämä olisi hyvä, pitkä ja onnellinen.

Pyhäinpäivän iltana, siinä ystävien kanssa nauraessani, sytytän kynttilän niille rakkaille ja ystäville, jotka ovat jo kuolleet. Muistelen isääni, joka ei kulkenut elämän helpointa reittiä. Muistelen ystäviäni, joiden elämä päättyi aivan liian varhain. Muistelen isoäitiäni, joka opetti, että hame päällä ei saa harppoa ja että tieto on naisella valtaa. Muistelen isoisääni, jonka mielestä turvavyöt eivät olleet niin tärkeitä, korttipeleissä sai vähän pilkesilmäkulmassa juksata ja että moni asia elämässä on helpompaa, kunhan "runkorakennelmat ovat kunnossa."  Uskon, että hymyilen – sitä vartenhan muistot ovat: oppia ja hymyä.

Sytytä sinäkin kynttilä ja seuraa some-kanavissa tänäänä hashtagia #sytytänkynttilän.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Välineurheilu – mikä ihana tekosyy

Kun elämässä on kaksi pääasiallista ajankulutusmuotoa  – metsäily ja työskentely – vaaditaan välineurheilua kummassakin. Perjantai, mikä ihana päivä tsekkailla uusia popoja!

Liikun ja seison työssäni paljon: lentokentältä junalle, junasta asiakkaan toimitiloihin, työpajat ja koulutukset seisten ja sitten taas samaa reittiä kotiin tai hotellille. Olen jo ajat sitten hylännyt korkokengät reissukenkien listalta (nyyh!), mutta onneksi näin matalakorkoisten saappaiden ja nilkkureiden muotiaikana on paljon kivoja vaihtoehtoja!

Tämän syksyn reissuaarteeni löytyivät O.i.s:n valikoimista. Kaikki ihanuuskriteerit täyttyivät: nahkaa, pitoa, oikea väri ja ihanat jalassa!


Metsäily puolestaan vaatii ihan toisenlaista jalkinetta. Syksyn missioni on oleilla metsässä joka viikko vähintään kahdesti. Syksy kääntyy pian talveen ja vilukissa sisälläni hytisee. Monenlaista kenkää olen koettanut, mutta kaapissani ammotti tyhjä kohta ulkoiluun sopivien talvisaappaiden kohdalla. Tärkeintä talviulkoilussa minulle on pysyä lämpimänä ja kuivana. Välivuodenaikoina suosin vaelluskenkiäni, mutta pakkasille kaipaan pehmeyttä, pörröä ja lämpöä. 

Koska löydän metsästä tasapainoa, luovuutta ja energiaa, lasken metsäilyyn liittyvät kenkäostokseni henkilökohtaisessa budjetissani työhön liittyviksi edustuskuluiksi. Ihan järkeenkäypää, eikö? Siispä nämä Sorellin ihanat vedenpitävät, supermukavat ja lämpimät saappaat täyttivät kenkäkaapin ammottavan talvisaapaskolon. 
























Lämpöistä viikonloppua kaikille – mitä suuntaan huomenna aamusta metsään!

torstai 3. marraskuuta 2016

Alko, asiakaspalvelu ja varpajaiset

Aino-Kaisa Pekonen, Alkon hallintoneuvoston jäsen, teki työpäivän Alkossa. Iltalehti uutisoi aiheesta: Kansanedustaja teki työpäivän Alkossa: "Nyt on Pekonen päässyt kunnon hommiin".

Hieman erilainen työpäivä. En viitsinyt lukea Iltalehden uutisen kommenttiosioita kovin pitkälle: "Ihanko päivän teki oikeita töitä? Vieläkö jaetaan ilmaisia maistiaispulloja?"




Itse ilahduin uutisesta. Hallintoneuvoston jäsen on lähtenyt oikeasti katsomaan ja kokemaan, mitä työ edustamassaan organisaatiossa on. Tein itse opiskeluaikoina Alkossa töitä  – se oli yksi parhaista asiakaspalvelun opettelemisen paikoista nuorelle opiskelijalle. Pääasiassa asiakkaat olivat hyväntuulisia ja iloisia, enemmistö juhlistamassa jotakin merkityksellistä tapahtumaa. Toki kolikon toisella puolella olivat hyvinkin haastavat asiakaskohtaamiset ja vastuullisuuden periaatteen kolahdukset kassatyöskentelyssä tällaisen asiakkaan kanssa.

Alkon asiakaspalvelu on tutkitusti ollut erinomaista. Nuorelle opiskelijalle Alko opetti paljon: perehdytys työhön oli erinomainen, jatkuva koulutus tähtäsi asiakaskokemuksen parantamiseen, asiakaspalvelusta puhuttiin avoimesti ja sen onnistumista mitattiin systemaattisesti. Työyhteisön hyvinvointiin ja yhteistoimintaan panostettiin oikeilla tavoilla. Työhyvinvointikin oli jo omana opiskeluaikanani vuosia sitten Alkossa puheenaiheena.

Muutama viikko sitten asioin Alkossa ja tapasin tutun myyjän, entisen työkaverin. Totesimme yhdessä, että vaikka vuodet vierivät ja tyttö lähtee Alkosta, niin Alko ei lähde tytöstä. Minulle tämä tarkoittaa asiakaspalvelun jatkuvaa kehittämistä nykyisessä työroolissani: mittaamista, testaamista, oppimista ja jatkokehitystä. Vastuullisuuden periaatteet ja lainsäädännölliset rajoitteet eivät rajoita asiakaskokemuksen kehittämistä.

2000-luvun alun Alkosta vein valmistumiseni jälkeiseen työelämääni hyvät opit:

  • Työyhteisön tulee pelata yhteen ja työkulttuuria on kehitettävä. Vaikeat asiat nostetaan esille yhdessä.
  • Kehut jaetaan koko porukalle, kritiikki käsitellään vain tarvittavalla joukolla - ongelmien yleistykset viedään oppeina kaikille. 
  • Asiakkaan kokemusta ja palvelua mitataan jatkuvasti. Mittauksen tulokset jaetaan ja ratkaisuja etsitään yhdessä.
  • Jatkuva kouluttautuminen on asiantuntijuuden ydin. Ei ole väliä sillä, oletko kesätuuraaja vai vakituinen työntekijä: saat kouluttautua ja oppia enemmän.


En muuten koskaan unohda sinua, joka 2000-luvun alussa kävit Oulunsalon Alkossa ostamassa juomia juhlaasi. Nuorena miehenä pyörit ympäri myymälää ja tulin sinua palvelemaan. Hämilläsi hymyillen kerroit hieman arastellen, että olit juuri tullut ensimmäistä kertaa isäksi. Siinä yhdessä mietimme, mitä varpajaisissa juodaan – millä skoolataan malja elämän suurimpien asioiden kunniaksi? Vieläkin muistan yhteisen ohikiitävän ilomme! 

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

10 asiaa, jotka opin Roihun talouspäällikkönä

Lokakuun loppuun päättyi lähes kahden ja puolen vuoden mittainen roihuava jakso elämässäni. Roihun, Suomen Partiolaisten suurleirin, talouspäällikön saappaat olivat isot: partiopesti jännitti, kutkutti, kammotti, innostutti, hymyilytti ja naurattikin. Välillä myös itkettiin – pääasiassa kuitenkin opittiin.



Loppuraporttiini on kirjattu useita hyviä yleisellä tasolla olevia neuvoja vapaaehtoistyöhön pohjaavan projektiorganisaation talouden organisointiin ja käytännön tekemisiin. Suurimmat oppini koin kuitenkin itse projektijohdon ja viestinnän osalta - vapaaehtoisten tekijöiden kanssa. Tein loppuraporttini ohella omaa varjolistaa huomioistani.



Varjolista tiivistyi kymmenen kohdan listaan asioista, joita opin projektin aikana johtamisesta ja talouden johtamisesta:


  1. Maksimoi keskustelu (ei komentelu) ja proaktiivinen kontaktointi etenkin kiperien aiheiden, kuten budjetoinnin ohjeistuksen ja kulukurin seurannan osalta. Jos aihe tuntuu hankalalta lähestyä, se luultavasti kaipaa keskustelua. Ymmärrys siitä MIKSI tehdään, on ratkaisevaa tavoitteiden saavuttamiseksi. Vuorovaikutuksen maksimointi madaltaa kynnystä olla yhteydessä. Matala kynnys yhteydenottoon pienentää riskiä, että jossain mennään talouden osalta huomaamatta päin mäntyä.
  2. Puolituntia kasvotusten vastaa kahdenkymmenen sähköpostin ketjua.
  3. Matriisiorganisaatiossa solmukohdissa toimivien, organisaation läpäisevien, henkilöiden viestintätaidot ja palvelualttius ovat ensiarvoisen tärkeitä. Solmukohdan henkilöllä on koko organisaation läpäisevää tietoa – tietoa tulee jakaa! Roihun Controllerit olivat tässä(kin) suhteessa älyttömän hyviä. Pelkkä substanssi tai asiantuntijuus tehtävään ei riitä, vaan etenkin vapaaehtoisorganisaatiossa tarvitaan sosiaalista pelisilmää, iloa ja aitoa halua palvella.
  4. Vapaaehtoispestissä tekee helposti kuukausien työtunnit: keskity siis jo projektin alussa pestaamaan ihmisiä, joista pidät. Kysy muilta, mitä he uudesta ihmisestä tietävät – ota mielipiteet huomioon, mutta luota omaan intuitioosi. Kaikkiin valintoihin et voi vaikuttaa, mutta omaan tiimiisi voit. 
  5. Varaa aikaa ryhmäytymiseen – anna tiimille aikaa tutustua ja viettää aikaa yhdessä kasvotusten. Ristiriitatilanteetkin hoituvat helpommin, kun tiedetään toisten tapa viestiä, olla ja ratkoa ongelmia. Talousorganisaatiossa keskustelimme avoimesti omista toimintatavoistamme: miten toimin hyvänä päivänä, millainen olen stressaantuneena, mistä merkeistä muut huomaavat, että minulle on syytä ehdottaa pientä partiobreikkiä?
  6. Tuntemattomien kanssa työskentely on antoisaa – uudet työskentelytavat ja persoonat tuovat väriä partiopestiin. Roihun talouteen rekryttiin avoimen hakemuksen kautta puolet tekijöistä, se kannatti.
  7. Mitä on jo opittu? Aloittaessasi tutki kaikki mahdollinen data, tieto ja edellisten projektien opit. Jokainen keksii pyörän uudelleen, mutta ainakin osa pyörän pinnoista on analysoinnin jälkeen vahvemmalla pohjalla ja nojaa kokemukseen.
  8. Yhden ohikiitävän hetken koko projektin aikana halusin todella jättää leikin kesken. Silloin auttaa: hyvä pestiesimies (kiitos Kape!), hyvä tiimi (Controllerit & Tino, sankarini), lasi laadukasta Chardonnayta ja parin päivän täydellinen tauko vapaaehtoistyöstä. Perspektiiviä voi hakea ulkomailta, metsästä, järvestä tai vaikka keskeltä kaupunkia – pääasia, että jättää projektin hetkeksi kokonaan ja täysin huomiotta. 
  9. Talous on tukifunktio. "Miten voin auttaa? Voisinko muuten olla avuksenne?" Nämä lauseet löytyivät Controller Satu Partasen jokaisen mailin lopusta. Kopioin ne itselleni sumeilematta heti. Palvelualttius tarttuu.
  10. Kiitä ja kehu, aina kun on pienintäkään aihetta. Käytä aikaasi siihen, että selvität mikä jokaista vapaaehtoistyöntekijää tiimissäsi motivoi. Esitä kiitoksesi sopivassa muodossa, sopivassa paikassa: toinen arvostaa kahden kesken annettua sanallista kiitosta, toinen tunnustusta suuren joukon edessä, kolmas kirjettä. Tärkeintä on kiittää ja kannustaa. Hyvä johtaja tietää, mikä tekijää henkilökohtaisella tasolla motivoi. 
Ja bonuskohtana: talousorganisaatio on lempeä, talousorganisaatio ymmärtää, muttei hyväksy pureskelematta mitään. Tämän toimintaperiaatteen heitin puolivillaisena vitsinä projektin alkaessa ilmoille. Yllättäen se kantoi läpi projektin. Mielikuvat ja ennakko-odotukset on tehty rikottaviksi. 

Roihu-2016 suurleirin talous- & hankintamestarit päälliköineen syyskuussa 2016


tiistai 1. marraskuuta 2016

Tavarat hukassa – luonnonlapsi, pedantti tutkija ja ratkaisija

Perheen kuopuksella oli eilen hukassa sekä kännykkä että kirjastokortti. Kirjastokortti olisi pitänyt olla tänään koulussa mukana. Ei ollut.  Tämä nostatti aikamoisen tapahtumien ketjun, kun hyvin erityyppiset perheenjäsenet lähestyivät ongelmaa oman persoonansa mukaisesti. Ongelmaan tarttuivat siis huoleton luonnonlapsi, pedantti tutkija ja ratkaisukeskeinen analysoija. 





Keskivertoihminen hukkaa jopa yhdeksän tavaraa per päivä (linkki).  "Unohdus saattaa tapahtua kahdessa kohdassa. Kun unohdamme tuottaa muistijäljen tavaran jättämisestä tiettyyn paikkaan, tai kun emme saa muistijälkeä palautumaan sitä tarvitessamme."


Jokainen reagoi stressaavaan tilanteeseen ikänsä, kokemuksensa ja persoonansa mukaan: "Koettu uhka aktivoi sympaattisen hermoston, joka käynnistää aivoissa monimutkaisen tapahtumaketjun. Aivojen välittäjäaineet, mm. noradrenaliini- ja dopamiinijärjestelmät sekä ns. vapauttajahormoni aktivoivat aivolisäkettä, joka alkaa erittää ACT-hormonia. Tämä puolestaan pistää vauhtia lisämunuaiskuoreen, jonka erittämät stressihormonit, tärkeimpänä kortisoli, sitoutuvat aivojen syviin osiin." (Raija Portin) Kortisoli puolestaan saa meidät toimimaan, kuin aivot olisivat sumussa. Logiikka hämärtyy, kun paniikki iskee.


Testasimme siis käytännössä kevyen stressitilan aiheuttamia reaktioita koko perheen voimin eilen muutaman tunnin ajan. Tapamme reagoida ja tarttua toimeen olivat hyvin erilaiset: 


1. Huoleton luonnonlapsi: Tavarat hukannut kuopus suhtautui asiaan ensin suhteettoman suurella tunnekuohulla. "Mitä?! Miten mä soitan huomenna apua jos mulla on hätä ja mullei oo kännykkää? Miten mä saan kaverit kiinni? Mä joudun oleen ihan yksin! Ope ei tykkää jos en huomenna tuo kirjastokorttia, se on viimeinen mahdollinen päivä!" Kaikki huolet liittyivät ihmiskontakteihin, eivät varsinaisten tavaroiden hukkumiseen. Hetken kuluttua hän luonteensamukaisesti rauhoittui saatuaan purettua tunnemyrskyn sanoiksi. Etsimisen sijaan hän harhautui pian tutkimaan lelulaatikoita ja totesi, että uusia kännyköitä kyllä saa. Tyypillinen luonnonlapsi – asioilla on tapana järjestyä!


2. Pedantti tutkija: Mieheni huokaisi ja aloitti pedantin etsintäoperaation. Ensin etsintää suoritettiin millimetrin tarkkuudella sisätiloissa. Sohva käännettiin, laatikot tutkittiin läpikotaisin ja jopa kylpyhuoneen kaapit kaivettiin ylösalaisin. Rauha hallitsi etsijän työtä – ei hermostusta eikä tunnekuohuja. Kun etsintä ei tuottanut tulosta, lähti mieheni ulos. Otsalampulla varustettuna hän seurasi uskollisesti lapsen reittejä ja etsi ehdottomalla tarkkuudella hukkuneita tavaroita. Järjestelmällisyys ja tarkkuus eivät jätä arvailujen varaa, mutta aikaa tähän kului tunteja! Perusteellista työtä, siis. 


3. Ratkaisukeskeinen analysoija: Minä aloitin oman operaationi kyselemällä ja tarkentamalla lapsen liikkeitä päivän ajalta. Pohdin, miten tähän on päädytty. Kertasimme tarkasti kulkureitit ja ajankohdat, jolloin tavarat oli viimeksi nähty. Ohitin mielestäni epärelevantit etsintäpaikat ja keskityin vain oman logiikkani mukaisiin "järkeviin" paikkoihin sulkemalla pois mielestäni huonompia vaihtoehtoja. Aloin muodostamaan varasuunnitelmaa huomiselle jo etsiessäni, mikäli etsintä ei tuottaisi tulosta. Mietin ostavani kännyköille oman laatikon eteiseen, etteivät ne tulevaisuudessa hukkuisi. Kyselin Facebookissa Puskaradio Oulu -ryhmässä oliko kukaan sattunut löytämään Rattata-taustakuvalla varustettua puhelinta asuinalueeltamme. 



Lopputulos oli kaikilla sama: kännykkää ei löytynyt, kirjastokortti pysyi kateissa. 



Oivallus erilaisuuden vahvuudesta syntyi kuitenkin vasta, kun luovutimme etsinnät:

Tutkija: "Isä on nyt etsinyt jokaisen mahdollisen paikan kahteen kertaan: voin varmuudella todeta, että kännykkää ei löydy meiltä kotoa eikä reitiltäsi tänään. Joku on ehkä nostanut kännykän talteen – kortti voi olla hukkunut jo aiemmin."
Luonnonlapsi: "Ei se mitään! Kyllä me aina saadaan uusi – ei se ole kuin tavaraa. Jos mulla on huomenna hätä niin meen mummulaan, no worries!"
Ratkaisija: "Ja äiti soittaa huomenna heti aamusta löytötavaratoimistoon ja jos puhelin ei ole sielläkään niin kuoletetaan se SIM-kortti ja tilataan uusi. Voit ottaa vanhan puhelimen sitten käyttöön. Mailataan opelle, että tuot kirjastokortin, kun uusi on hankittu."

Kun huoleton luonnonlapsi, tutkija ja ratkaisija laitetaan yhdessä stressitilanteeseen, voi vahvuudet nousta esiin uudella tavalla. Yksin jokainen olisi jäänyt oivallusta vaille!