Keskivertoihminen hukkaa jopa yhdeksän tavaraa per päivä (linkki). "Unohdus saattaa tapahtua kahdessa kohdassa. Kun unohdamme tuottaa muistijäljen tavaran jättämisestä tiettyyn paikkaan, tai kun emme saa muistijälkeä palautumaan sitä tarvitessamme."
Jokainen reagoi stressaavaan tilanteeseen ikänsä, kokemuksensa ja persoonansa mukaan: "Koettu uhka aktivoi sympaattisen hermoston, joka käynnistää aivoissa monimutkaisen tapahtumaketjun. Aivojen välittäjäaineet, mm. noradrenaliini- ja dopamiinijärjestelmät sekä ns. vapauttajahormoni aktivoivat aivolisäkettä, joka alkaa erittää ACT-hormonia. Tämä puolestaan pistää vauhtia lisämunuaiskuoreen, jonka erittämät stressihormonit, tärkeimpänä kortisoli, sitoutuvat aivojen syviin osiin." (Raija Portin) Kortisoli puolestaan saa meidät toimimaan, kuin aivot olisivat sumussa. Logiikka hämärtyy, kun paniikki iskee.
Testasimme siis käytännössä kevyen stressitilan aiheuttamia reaktioita koko perheen voimin eilen muutaman tunnin ajan. Tapamme reagoida ja tarttua toimeen olivat hyvin erilaiset:
1. Huoleton luonnonlapsi: Tavarat hukannut kuopus suhtautui asiaan ensin suhteettoman suurella tunnekuohulla. "Mitä?! Miten mä soitan huomenna apua jos mulla on hätä ja mullei oo kännykkää? Miten mä saan kaverit kiinni? Mä joudun oleen ihan yksin! Ope ei tykkää jos en huomenna tuo kirjastokorttia, se on viimeinen mahdollinen päivä!" Kaikki huolet liittyivät ihmiskontakteihin, eivät varsinaisten tavaroiden hukkumiseen. Hetken kuluttua hän luonteensamukaisesti rauhoittui saatuaan purettua tunnemyrskyn sanoiksi. Etsimisen sijaan hän harhautui pian tutkimaan lelulaatikoita ja totesi, että uusia kännyköitä kyllä saa. Tyypillinen luonnonlapsi – asioilla on tapana järjestyä!
2. Pedantti tutkija: Mieheni huokaisi ja aloitti pedantin etsintäoperaation. Ensin etsintää suoritettiin millimetrin tarkkuudella sisätiloissa. Sohva käännettiin, laatikot tutkittiin läpikotaisin ja jopa kylpyhuoneen kaapit kaivettiin ylösalaisin. Rauha hallitsi etsijän työtä – ei hermostusta eikä tunnekuohuja. Kun etsintä ei tuottanut tulosta, lähti mieheni ulos. Otsalampulla varustettuna hän seurasi uskollisesti lapsen reittejä ja etsi ehdottomalla tarkkuudella hukkuneita tavaroita. Järjestelmällisyys ja tarkkuus eivät jätä arvailujen varaa, mutta aikaa tähän kului tunteja! Perusteellista työtä, siis.
3. Ratkaisukeskeinen analysoija: Minä aloitin oman operaationi kyselemällä ja tarkentamalla lapsen liikkeitä päivän ajalta. Pohdin, miten tähän on päädytty. Kertasimme tarkasti kulkureitit ja ajankohdat, jolloin tavarat oli viimeksi nähty. Ohitin mielestäni epärelevantit etsintäpaikat ja keskityin vain oman logiikkani mukaisiin "järkeviin" paikkoihin sulkemalla pois mielestäni huonompia vaihtoehtoja. Aloin muodostamaan varasuunnitelmaa huomiselle jo etsiessäni, mikäli etsintä ei tuottaisi tulosta. Mietin ostavani kännyköille oman laatikon eteiseen, etteivät ne tulevaisuudessa hukkuisi. Kyselin Facebookissa Puskaradio Oulu -ryhmässä oliko kukaan sattunut löytämään Rattata-taustakuvalla varustettua puhelinta asuinalueeltamme.
Lopputulos oli kaikilla sama: kännykkää ei löytynyt, kirjastokortti pysyi kateissa.
Oivallus erilaisuuden vahvuudesta syntyi kuitenkin vasta, kun luovutimme etsinnät:
Tutkija: "Isä on nyt etsinyt jokaisen mahdollisen paikan kahteen kertaan: voin varmuudella todeta, että kännykkää ei löydy meiltä kotoa eikä reitiltäsi tänään. Joku on ehkä nostanut kännykän talteen – kortti voi olla hukkunut jo aiemmin."
Luonnonlapsi: "Ei se mitään! Kyllä me aina saadaan uusi – ei se ole kuin tavaraa. Jos mulla on huomenna hätä niin meen mummulaan, no worries!"
Ratkaisija: "Ja äiti soittaa huomenna heti aamusta löytötavaratoimistoon ja jos puhelin ei ole sielläkään niin kuoletetaan se SIM-kortti ja tilataan uusi. Voit ottaa vanhan puhelimen sitten käyttöön. Mailataan opelle, että tuot kirjastokortin, kun uusi on hankittu."
Kun huoleton luonnonlapsi, tutkija ja ratkaisija laitetaan yhdessä stressitilanteeseen, voi vahvuudet nousta esiin uudella tavalla. Yksin jokainen olisi jäänyt oivallusta vaille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti